9.0 MEDIA

Olavi Virta oli eläessään yleisön suosikki ja myös näin ollen usein lehtien palstoilla. Hän oli hyvää "uutisainesta" silloin kun hänellä meni hyvin. Kun hänen alamäkensä alkoi, oli hän vielä parempaa ainesta lehdistölle; skandaalijutut tunnetusti myyvät paremmin.

Tammikuussa 1996 Me Naiset -lehti (numero 2, 5.1.1996) julkaisi Maarit Niiniluodon sinänsä asiallisen artikkelin Toivo Kärjestä, Olavi Virrasta ja Tapio Rautavaarasta. Artikkelin yhteydessä oli värikuva Olavi Virrasta, kuvassa Virta istuu jossain takahuoneessa tumma puku yllään, nojaa kuluneeseen pöytään, katse on luotu alas. Kasvoissa näkyy kaikki ne tuhot, jotka sokeritauti ja alkoholi olivat saaneet aikaan. Kuvateksti kuuluu: "Lavojen kuningas Olavi Virta hurmaa äänellään yhä". Kontrasti on groteski. Aivan kuin haluttaisiin sanoa: "Ääni ehkä, mutta muistakaa millaiseksi hän päätyi!"

Ei olisi tosiasioiden kieltämistä, jos hänestä tällaisissa yhteyksissä julkaistaisiin saatavilla olevia parempia kuvia. Virtaa käytettiin häikäilemättä hyväksi hänen loppuaikoinaan. Pauli Granfelt ei anna anteeksi "sensaatiojournalismille" eikä "managereille": "Se oli siivotonta meininkiä. Olaa kannettiin kuin kuihtunutta tervaskantoa lavalta toiselle"4. Kaikki halusivat saada, jotain irti sammuneesta tähdestä, jos ei muuta niin vauhtia omalle uralleen.

Eräs uraansa aloitteleva "nykyajan" laulaja meni tapaamaan Virtaa Pispalaan, kun hän oli jo lähes loppu. Kyseinen artisti oli lahjoittanut Virralle kävelykepin. Hymy-lehdessä oli kuva, kun ko. laulaja oli nostanut Virran syliinsä. Hymyn jutussa todettiin "vallan vaihtuvan". Kävelykepin antamisen voisi kyllä vielä ymmärtää, mutta Olavi Virran syliin nostaminen osoitti jo huonoa makua.

Olavi Virran "hyötykäyttö" jatkuu yhä edelleen, lähes 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. [Artikkeli on kirjoitettu vuonna 1996. (Toim. huom.)] Syksyllä 1996 ilmestyi 60-luvun musiikkia ja musiikintekijöitä käsittelevä kirja. Kirjan ensimmäisessä luvussa "kirjailija" kertoo Olavi Virran ja hänen seurueensa villeistä orgioista hotelli Tornissa, kuinka Olavi Virta sai naisen kuin naisen "sormiaan näpsäyttämällä" ja kuinka halventavasti naisia hyväksi käytettiin näissä "Tornin pidoissa". Eloisa on myös "kirjailijan" kuvaus Olavi ja Irene Virran hääpäivästä. Kuinka "Irene Virran katseessa välähti epäilys, aivan kuin hän olisi aavistanut mitä tuleman pitää". Jokainen katsoo hääpäivänään luottavaisesti tulevaisuuteen, ei epäillen. Uskoisin että näin teki Irene Virtakin, katsoi luottaen tulevaisuuteen. Jos naisissa ja Olavi Virrassa jotain totuutta on ja varmasti onkin, niin kyllä jälkimmäinen esimerkki osoittaa jo aikamoista "taiteilijan vapautta". Olavi Virta ei ilmeisesti vieläkään saa anteeksi sitä, että hän oli myös ihminen ja että hänellä oli inhimillisiä heikkouksia. Kirjasta tehdyissä aikakauslehtijutuissa ensimmäinen luku mainitaan teoksen tekijän "kunnianosoitukseksi" Virralle. Olavi Virta sai loppuaikoinaan aivan tarpeeksi tämänkaltaisia "kunnianosoituksia", ei niitä mielestäni tarvita enää. Jos tällä kirjalla jotain sanomaa onkin, niin ensimmäinen luku vie halun jatkaa lukemista ainakin niiltä, joille Olavi Virta on arvokas hänen musiikkinsa eikä inhimillisten heikkouksiensa tähden. Valitettavasti joillekin muistot Virrasta näyttävät edelleen olevan "rahanarvoisia".