6.0 ÄÄNI

"Olavi Virta omisti erään kauneimpia baritoneja, mitä olen kuullut. Siinä äänessä oli laajuutta, voimaa ja sen sävyssä sydäntä". Näin arvioi Kauko Käyhkö Virran ääntä7.

"Ola ei ollut laulajana oikeastaan koskaan kovin tyytyväinen itseensä", sanoo Pauli Granfelt muistelmateoksessaan4. Granfelt toteaa Olavi Virran olleen vielä 40-luvulla äänellisesti samalla tasolla kuin muut "tusinalaulajat".

Virran äänessä eron toki huomaa siirryttäessä 40-luvun tuotannosta 50-luvun tuotantoon. Mutta kyllä äänen "loistokkuus" tuli läpi jo 40-luvun puolella. Tästä on hyvänä esimerkkinä tango Tule hiljaa vuodelta 1945. Kun Olavi Virta laulaa sen kertosäkeessä : "On kallis arpa kun kohtalo leikkiä lyö, saat olla varma pian kaiken jo peittävi yö", on siinä jo vahva tuntu äänen tulevasta suuruudesta, "oikeasta Olavi Virrasta". Parhaiten hänen äänen kehityksensä käy ilmi, kun kuuntelee niitä kappaleita, jotka hän on levyttänyt kahteen kertaan, ensin 40-luvulla ja sitten 60-luvulla.

Muistettakoon kuitenkin 40-luvun äänitystekniikankin vaikutus silloisten levytysten kirjavaan tasoon. Kaiken kaikkiaan Virralla on 21 sellaista kappaletta, jotka hän on levyttänyt kahteen kertaan ja yksi, jonka hän on levyttänyt kolmeen kertaan: valssi Yö kerran unhoa annoit. Sen levytysvuodet ovat 1942, 1948 ja 1963. Se on hyvä esimerkki Virran äänenkehityksestä. Vuosien 1942 ja 1948 versioissakin on eroa.

Versiot tangoista Öiset kitarat, vuosilta 1946 ja 1956 sekä Sä et kyyneltä nää vuosilta 1949 ja 1963 olkoot esimerkkinä siitä, mitä tangopuolella tapahtui Olavi Virran äänelle. Mitä sitten tapahtui? Olavi Virta oli päättänyt ruveta laulamaan "täysjännitteisesti". Granfeltin mukaan "ei Olalla ollut voimia kouluttaa itseään tarpeeksi, eikä hän ollut valmis tekemään juuri mitään äänensä parantamiseksi"4. Oliko hän kouluttanut ääntään vai oliko hän "vain" "laulaja Jumalan Armosta", kuten hänestä myös kauniisti sanotaan. Dallapé-opiston aikoihin, 30-luvun alussa, hänen sanotaan8 ottaneen laulutunteja opettajinaan kanttori Mauno Tamminen ja laulunopettaja Olavi Nyberg, joiden molempien tiedetään8 myös itse laulaneen levylle. Virta itse kertoo ottaneensa varusmiesaikanaan, vuoden 1936 tienoilla, laulutunteja "tunnetun laulunopettajan Schmakoffin johdolla". Kertomansa mukaan hänellä ei ollut varaa maksaa näitä tunteja, ja hän oli saanut opetuksen ilmaiseksi. Opettajan tomera vaimo oli toiminut kassanhoitajana eikä ollut tästä pitänyt, jolloin Schmakoff oli valehdellut vaimolleen, että kyllä maksu olikin suoritettu. Samoihin aikoihin Virta oli liittynyt Karjalan Laulu -mieskuoroon, jonka johdossa oli ollut Väinö Haapalainen2.

Olavi Virta itse piti tätä aikaa "sangen kehittävänä" ja "uskoo, että pätevän opetuksen ohella juuri kuorossa laulaminen"2 antoi hänen äänelleen pohjakunnon. Vuosien 1945 ja 1946 tienoilla Olavi Virran kerrotaan ottaneen laulutunteja oopperalaulaja Thorild Brödermannilta9. Pauli Granfelt oli soittanut Olavi Virran kanssa ensimmäisen kerran yhdessä 40-luvun alussa. "Tiivis yhteistyö käynnistyi 1950, jolloin Pavesta tuli Olan yhtyeen viulisti-trumpetisti"4. Granfeltin mukaan Olavi Virta oli niin pitkällä kuin "luonnon antamilla lahjoilla" pääsi. Siis Laulaja Jumalan Armosta? Tosin Granfeltkin mainitsee, että "hän [Virta] sai jotain neuvoja laulunopettajalta". Tarkoittaako Granfelt mahdollisesti noita jo mainittuja laulutunteja Brödermannilta 40-luvun puolivälin tienoilta? Vai mahdollisesti aikaa 50-luvun puolelta? Kiintoisaa olisi tietää ajankohta ja laulunopettaja, mikä oli ko. opettajan mielipide Virran äänestä, tarvittiinko enää opastusta? Entä Brödermannin?

Päätös ryhtyä laulamaan "täysjännitteisesti" oli syntynyt 50-luvun alussa ja siitä oli keskusteltu muiden yhtyeen jäsenten kanssa. Miten Olavi Virta pystyi tekemään tälläisen päätöksen? Pohjasiko hän päätöksen noihin laulutunteihin vai oliko hän "harjoitellut salaa" ja tiesi, että äänessä on varaa. Vaikka Virran äänessä on varmasti paljon "Jumalan Armoakin" niin ei se kaikki voi olla sitä. Kyllä hänen on täytynyt harjoitella myös ahkerasti. Joidenkin "sen ajan muusikoiden" kertoman mukaan10 Virta harjoitteli aika ajoin "hyvinkin tosissaan". Vuonna 1958 Olavi Virta tosin totesi Leevi Korkkulalle, ettei harjoittele uusia kappaleita juuri koskaan11. Virta kertomansa mukaan oppi kappaleet muutaman lukemisen jälkeen ja sitten orkesteria seuraten vain lauloi. Tämä siis vuonna 1958, jolloin Olavi Virta varmasti tiesi ja tunsi äänensä ja sen käyttömahdollisuudet. Silloin hän oli jo äänenharjoittelunsa harjoitellut.

Olisiko Olavi Virta pärjännyt äänellään muualla kuin valitsemallaan alalla, pystyikö hän laulamaan ns. "parempaa musiikkia". Ainakin hänellä oli "runsaasti klassista musiikkia" levykokoelmassaan, tämän oli Leevi Korkkula havainnut haastatellessaan Virtaa kesällä 1958. Tämä kertoo että ainakin hän oli kiinnostunut muustakin kuin oman alansa musiikista. Vuonna 1963 ilmestyneessä Iskelmä-lehden Ihailijapostia-palstalla nimimerkki "Laululintu" Petäjävedeltä kysyy Olavi Virralta: "Harrastatteko iskelmien ohella myös vakavampaa musiikkia?" Virran vastaus: "Kyllä vain, sillä harkitsinhan aikoinani oopperalaulajan uraa". Olavi Virran suhde oopperaan on ollut ilmeisesti ristiriitainen. Säveltäjä Jaakko Pullin mukaan3 Virtaa oli yritetty saada oopperaan monta kertaa. Kirjassa Olavi Virta - legenda jo eläessään Virta kieltäytyy seuraavasti: "Oopperaanko, sinne runkkarien pesään itseni pilattavaksi? Ei ikinä!"

Oopperalaulaja Veikko Tyrväinen, joka oli tavannut Virran sodan aikana ja myös 50-luvulla, oli siinä käsityksessä, että Olavi Virta oli tosiaan harkinnut myös oopperaa3. Ehkä Virran mielipide oopperasta vaihteli hänen mielialansa ja kysyjän mukaan.

Em. Iskelmä-lehden Ihailijapostia-palstalla Virta nimeää vakavamman musiikin mielisäveltäjikseen Pietro Rossinin ja Leoncavallon, joiden sävellyksistä hän kertoo pitävänsä "aivan erikoisen paljon". Tämän alan laulajasuosikikseen Virta mainitsee Beniamino Giglin. Gigli esiintyi lokakuussa 1954 Helsingissä12. Olisi hauska tietää kävikö Olavi Virta katsomassa tätä laulajasuosikkinsa esitystä.

Jos Olavi Virran omasta tuotannosta haluaa hakea ns. taidemusiikin tulkintoja, niin mainittakoon Pjotr Tschaikovskin Romanssi, jonka Olavi Virta levytti Serenadi-nimisenä vuonna 1955. Se on melankolinen tulkinta menetetystä onnesta: "sen hetken muistan menneen kaukaisen, kun luonas istuin hiljaa hyräillen". Tässä menetetyssä hetkessä oli tulevaisuus yhteinen ja onnellinen: "sen laulun sävel hiljaa meille soi ja kauniit onnen haavekuvat mieleen toi". Mutta selittämättä hetki ja onni katoavat. Usko tulevaisuuteen ei kuitenkaan lopullisesti häviä. Vaikka rakastettu on mennyt ja "sydän ja maailma on tyhjä", usko rakkauden häviämättömyydestä antaa toivon ja lohdun: "vielä soi tuo sävel hiljainen, mä ymmärrän on rakkaus ikuinen". Tämän kappaleen kuultuaan ymmärtää hyvin, mitä Kauko Käyhkö on tarkoittanut "sydämen sävyllä" Olavi Virran äänessä.

Olisiko Olavi Virta siis pärjännyt oopperassa? Yhdentekevää ja onneksemme hän ei sinne päätynyt, sillä silloin olisivat monet muut laulut ehkä jääneet laulamatta. Oliko hänen äänensä syntynyt "Jumalan Armosta", kovasta harjoittelusta vai vain "päätöksestä" laulaa niin kuin hän lauloi? Varmasti näistä kaikista yhdessä. Mutta jos se oli vain päätös, on se ollut yksi parhaista päätöksistä, mitä tässä maassa on tehty.

Viimeisen kerran Olavi Virran ääni tallentui levylle 6.6.1966. Kappaleina olivat tangot Sateinen ilta ja Nyt soita balalaikka. Jälkimmäiseen Virta oli tehnyt myös suomalaiset sanat.