0.0 JOHDANTO

Olavi Virrasta on kirjoitettu monissa yhteyksissä paljon ja laajasti sekä asiaa että asiattomuuksia. Yksi parhaista Olavi Virta -kirjoituksista on turkulaisen kirjailijan Boris Hurtan esikoisromaanissa Elävien ja kuolleitten kesä. Vaikka tämä teos ei koskaan tule nousemaan maailmankirjallisuuden, eikä edes suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiin, ansaitsee se silti aina tulla mainituksi kun puhutaan siitä, mitä Olavi Virrasta on kirjoitettu. Kirjailija Hurtta on kuvannut Olavi Virran lähes koko taiteilijaelämän kaaren muutamalla lauseella. Näistä lauseista käyvät ilmi ne monet asiat, jotka liittyivät oleellisella tavalla Olavi Virtaan ja hänen lyömättömään uraansa. Boris Hurtta on onnistunut tuomaan hienosti esille Virran suuruuden hetket ja myös hienovaraisesti sen, kun parhaat päivät olivat jo ohitse, mistä huolimatta Olavi Virta halusi antaa kaikkensa.


Silloinko se oli, kun näin Olavi Virran Peurakalliolla? Hänet autettiin lavalle rikkonaisena ja hauraana, ja enemmän ruokokeppiin kuin mikrofoniin nojaten hän lauloi La Cumparsitan ja kolme muuta laulua hellyttävän huonosti ennen kuin laahusti managerinsa käsipuolessa lasisilmäisenä ja otsa tuskaisessa hiessä takahuoneeseen.

Tämä on kauhea maailma, sillä täällä käy kaikkein suurimpienkin noin. Ehkä Antin maailma on parempi. Siellä Olavi kiitää pitkin öistä tietä hurjaa vauhtia kermajäätelönvärisellä New Yorkista ostetulla Ford Fairlanella. Hän kallistaa viskipulloa ja painaa kaasua alamäessä pohjaan nauraen ääneen seurueensa pelonkiljaisuille. Suuri auto kurvaa ajat sitten palaneen tanssilavan oven eteen. Ola marssii korskein askelin estradille valkoisessa smokissa ja häntä seuraavat sähkökitaristi, basisti ja vetysuperoksidipommi, jota kutsutaan kakkossolistiksi, vaikkei hän juuri koskaan laula, sillä täällä Mestarilla on aina hyvä iltansa.

Soittajat asettuvat paikoilleen, paikallinen rumpali on saanut armon ja on hyvin hermostunut. Kansa hiljenee, tappelunhaluinen renkikin ovensuussa jää mykistyneenä kuuntelemaan, kun Iskelmäkuningas avaa pelin Tiikerihailla.

Kitaristi loihtii ilmoille pulppuilevia, eksoottisia hawaijilaisrytmejä ja laulu alkaa.

Yö taas palmujen ylle saa,
rantaan maininki raukeaa,
siellä tuoksussa tuulien
kuulet laulun hiljaisen.

Laulettuaan tunnin tai kaksi yhteen menoon hän kiittää kättään heiluttaen, vie mukanaan säestäjänsä ja leijonanosan illan kassasta ja antaa hevosvoimien mylviä auton kadotessa pimeyteen. Tanssipaikalle jää elähtynyt tunnelma, haitarinsoittaja, rumpali ja bassoviulisti yrittävät turhaan pitää huvittelijoiden mielenkiintoa yllä Mestarin mentyä.